NUTS DISTANCE 300
Kun 2020 kuulin ensimmäisen kerran, että Suomessa järjestetään 200 mailin polkujuoksukisa olin varma, että tuon haluan joskus läpäistä. Viime vuonna Ylläksen perusmatkan jälkeen päätin hiljaa itsekseni, että 2024 on se vuosi, kun tuota matkaa lähden selättämään. Lokakuusta 2023 alkoi harjoittelu, reitin tutkiminen ja välineiden hankkiminen kohti pisintä, erämaisinta ja haastavinta koitosta, vaikka tietenkin kaikki harjoittelu ennen tätä tuki loistavista tulevaa tavoitetta. Reitti kulkee Lemmenjoen Njurkulahdelta Kalmankaltion, Hetan ja Pallaksen kautta Äkäslompoloon. Matkaa taitetaan Suomen syvimpien erämaiden läpi polutonta osuutta ennen Pöyrisjärven erämaan mönkijäuria, josta päästään asfalttisiirtymän kautta suositulle Hetta-Pallas vaellusreitille ja siitä edelleen Pallas-Ylläs vaellusreitille. Matkan varrella sijaitsee ainoastaan kolme huoltopistettä: Kalmankaltio, Hetta ja Pallas.
Muutama sana varusteista: eniten päänvaivaa tuotti itselle toimiva liivi, jonka päätin vielä viime hetkellä kesäkuussa vaihtaa tilavampaan. Kisaliivinä toimi lopulta Arc’teryx Norvan 14, joka oli omiin tarpeisiin täydellinen! Testasin myös kuluneen talven ja kevään aikana liudan kenkiä ja sukkia, koska rakot ovat olleet itselleni aina suuri ongelma pidemmissä kisoissa. Kisakengiksi valikoitui kevään uutuudet Dynafit Ultra Pro 2 ja Dynafit Ultra DNA, joista jälkimmäiset olivat numeron isommat (mukana tulevilla pohjallisilla pystyy säätämään puoli numeroa pienemmäksi). Sukkina käytin Injinji varvassukkia sekä Lorpenin kolmikerrossukkia. Jokaiselle etapille otin mukaan vaihtossukkia sekä vaihtopohjalliset. Kisan aikana taktiikkana oli vaihtaa sukat ja tuulettaa jalkoja vähintään kolmen tunnin välein. Reittiä ei ole merkattu, joten sitä tuli seurata omasta laitteesta. Itselläni oli käytössä Suunto Race urheilukello, joka toimi moitteettomasti koko kisan ajan. Varanavigointiin olin varannut toisen kellon ja puhelimen offline-kartoilla ja reittijäljellä. Pakkasin ja järjestelin omat drop bagit jo hyvissä ajoin kotona. Ne sisälsivät esimerkiksi vaihtovaatetta, energiaa, hammasharjan ja nukkumistarpeita. Energiana käytin Maurten ja Precision geelejä, Maurten energiapatukoita, Precision urheilujuomaa (sisältää HH+elektrolyytit), kuivattuja hedelmiä ja pähkinöitä. Huollosta nappasin reitille mukaan leipää ja banaania.
1.etappi Njurkulahti-Kalmankaltio 88 km
Ylläkselle saavuin lauantai-iltana ja sunnuntaina oli numeroiden jako, varusteiden tarkastus ja drop bagien jättö. Kisaa edeltävänä yönä nukuin ihan hyvin ja unta taisi kertyä vajaa kahdeksan tuntia, vaikka jännitti jo kovasti. Bussi starttasi maanantaiaamuna 7:30 Äkäslompolosta kohti Lemmenjoen Njurkulahtea. Matka sujui mukavasti muutaman pysähdyksen taktiikalla, ja bussissa oli vielä hyvin aikaa levähdellä ja tankkailla ennen lähtöpaikalle saapumista. Njurkulahteen saavuttiin reilu tunti ennen starttia, joten siellä vielä viimeiset vessassa käynnit, jalkojen rasvailut ja GPS-seurantalaitteen haku. Lähtöpaikalla tunnelma oli jo kaikilla odottava ja malttamaton. Kello löi 12:00 ja lähtö tapahtui. Omaa paikkaa sai hieman hakea, koska lähdin ehkä vähän liian takaa ja jouduin heti ohituskaistalle, koska edessä jäätiin kävelemään. Heti lähdöstä juoksu tuntui tosi hyvältä ja polku oli ihan juostavaa kivineen ja juurineen, joten ajattelin, että sama juosta omaa vauhtia, koska matkan aikana ehtisi vielä kävelemään. Valitsin Lemmenjoen ylityskohdaksi vaijeriveneen Searitnivan kohdalta ja meitä olikin siinä täysi veneellinen. Tästä eteenpäin matka jatkui kohti Morgamojan kultalaa Lemmenjoen kullankaivuumaiden läpi todella hyvää polkua pitkin. Ensimmäiset pullojen täytöt tein Ravadaskönkään vesiputouksella, jonka näkemistä olin odottanut. Heti Ravadaskönkään jälkeen iski kova sade, joka kasteli kokonaan ja polut muuttuivat hetkellisesti puroiksi, jonka seurauksena jalat kastuivat ensimmäisen kerran jo näin aikaisin. Tässä kohtaa taitoin pääosin matkaa yksin, edessä eikä takana näkynyt vilkaisulla ketään, joten mieleen alkoi hiipiä vähän jännitystä, että joudunko poluttomalle osuudelle yksin. Morgamojan kultalassa vaihdoin sateen jälkeen ensimmäisen kerran kuivat sukat ja onnekseni Toni oli siellä samoissa puuhissa, joten sovittiin, että lähdetään poluttomalle taipaleelle yhdessä suunnistamaan.
Kuva: Rami Valonen / nutstrailrunning
Morgamojan kultalasta alkoi reitin haastavin osuus, joka kulki erämaiden läpi. Tiesin tämän olevan tekninen, hidas ja ennen kaikkea märkä osuus, mutta rehellisyyden nimissä se märkyys pääsi silti hieman yllättämään. Morgamojan kultalasta aloitettiin nousu kohti Martin Iiskon paloa ja Karhu-Korhosen kirjastoa. Lentokentältä rallateltiin mukavaa alamäkeä pitkästi, kunnes yhtäkkiä mönkijäura loppui ja edessä oli vain iso oja, jonka toisella puolella oli luvassa märkää pusikkoa ja suota monta kymmentä kilometriä. Kuivia kohtia oli turha etsiä, koska sellaisia ei vain ollut. Muutama kilometri meni totutellessa poluttomaan maastoon, jonka jälkeen meno alkoi tuntua taas hyvältä. Matka taittui Tonin kanssa tosi mukavasti ja nopeasti samalla puhumalla niitä näitä. Postijoen autiotuvalla oli tarkoitus tuuletella jalkoja ja vaihtaa sukat, mutta hyttysiä oli niin paljon, että pysähtyminen ei tullut kuuloonkaan lötköjen täyttöä lukuun ottamatta. Jokunen kilometri Postijoen jälkeen oli kuitenkin pakko saada tuuletustauko ja puimme kuorivaatteet ylle, jotta saimme edes vähän rauhaa hyttysiltä. Kuivia jalkoja yritti varjella kaikin keinon, mutta se oli täysin turhaa, koska ne kastuivat heti uudestaan. Välillä sai kahlata ojien yli vyötäröä myöten. Päivä kääntyi yöksi ja saavuimme Vaskolompolon autiotuvalle, jota seurasi Vaskojoen ylitys ja viimeiset pusikot. Kaatuneena olevan poroaidan jälkeen alkoi jälleen mönkijäura. Vuorossa oli jälleen jalkojen tuulettelu ja laitoin vielä kenkien päälle valmiiksi hiekkasuojat, koska halusin estää hiekan pääsyn märkiin kenkiin. Mönkijäura kulki kohti Peltotunturia, jossa upea yöttömän yön aurinko valaisi menoamme. Matkanteko olisi ollut hieman helpompaa, jos mönkijäuraa olisi voinut kulkea koko ajan. Se kuitenkin valui purona vettä ja oli märkiä kohtia täynnä, joita parhaamme mukaan koitimme väistellä. Yöllä lähestyessämme Kalmankaltiota lämpötila laski alle 5 °C, suot höyrysivät hienon näköisinä. Saavuimme Kalmankaltion edestakaiselle pätkälle, jossa vastaan tuli muutama juoksija.
Tähän etappiin kului aikaa noin 17 h. Tuntemukset ennen huoltoa olivat yllättävän hyvät ja olin ehkä odottanut poluttoman osuuden olevan vielä rankempi, vaikka rankkahan se oli. Toki tuo osuus käveltiin lähes kokonaan ja käytin sauvoja koko ajan apuna, mikä kevensi kulkemista melko paljon. Poluton osuus tuntui eniten lonkankoukistajissa, koska jalkoja piti nostella yllättävän paljon. Huoltopisteellä minulla oli omat huoltajat apuna, jotka täyttivät liivini valmiiksi, hakivat ruokaa ja muuten vain auttoivat. Huollossa vaihdoin kaikki vaatteet ja kengät. Ruoka ei oikein maistunut, mutta yritin syödä silti väkisin edes jotain. Etukäteen olin suunnittelut nukkuvani huollossa, jos väsyttää, koska en halunnut joutua reitin varrella nukkumaan. Päätin laittaa vähäksi aikaa maaten samalla, kun jalkojani teippailtiin ja pesin hampaita, mutta en saanut unta. Varsinaisia rakkoja ei tässä vaiheessa vielä ollut, ainoastaan märkyydestä johtuvia hiertymiä toisessa päkiässä ja muutamassa varpaassa. Huoltamassa ollut siskoni on hieroja, joten hän hieroi ja ravisteli jalkani myös pikaisesti. Tähän kaikkeen kului aikaa noin 1,5 h.
2.etappi Kalmankaltio-Hetta 104 km
Aamusta jatkoin matkaa yksin Pöyrisjärven hiekkaiseen erämaahan. Olin varautunut suureen määrään hienoa hiekkaa, mutta eihän sitä edes juuri ollut tai ainakaan haitaksi asti. Maisema kyllä oli savannin kaltaista ja maasto hyvin kumpuilevaa. Nämä kohdat olivat ehdottomasti suosikkini koko reitillä. Juoksu tuntui tässä vaiheessa todella helpolta ja kivalta. Noin 15 km Kalmankaltion jälkeen ohitin muutamia juoksijoita ja näin jälleen huollosta aiemmin lähteneen Tonin ja mentiinkin tästä Hettaan asti taas yhtä matkaa. Lämpötila alkoi nousemaan ja päivästä tuli lopulta melko lämmin. Kuljin itse kuitenkin pitkissä vaatteissa (koko kisan), koska halusin välttää hyttysten pistoja ja auringossa palamista.
Eteen tuli useita purojen ylityksiä, joissa otin aina kengät pois, koska en halunnut kulkea litimärillä kengillä. Aikaahan siinä aina meni, mutta mielestäni se kannatti. Myös tällä etapilla riitti loputtomasti märkiä ja tulvivia soita, joita ei päässyt mitenkään kiertämään. Ja niitä soita riitti, vaikka reitti nousikin tunturiin. Paarmoja ilmaantui lämpimän kelin myötä matkaseuraksi, mutta itseäni ne eivät juuri häirinneet. Jalkojen huoltotauot ajoittuivatkin aina tuuliseen tunturiin, jossa ei ötököistä ollut haittaa ja tuuli kuivatti nopeasti jalkoja. Maisemat olivat todella hienoja ja tuntureita riitti silmänkantamattomiin. Siinä kohtaa ei ollut mitään hajua, että mikä huippu olisi Valkamapää, jota kohti olimme menossa. Matkalla kohti Valkamapäätä tunnelmat olivat hieman ailahtelevat – välillä oli kivaa ja hetken päästä ei niin kivaa. Johtui varmasti jo väsymyksestä. Pikkuhiljaa tuntureiden keskellä alkoi hahmottumaan huippu, jonne tulisi kiivetä. Matka sinne tunturin juurelta oli yllättävän pitkä ja aina, kun luuli pääsevänsä huipulle, sen takaa paljastui vielä uusi. Olimme todella lähellä Norjan rajaa ja reitin pohjoisimmassa pisteessä. Huipulla oli hyvä pitää tauko, vaihtaa sukat ja tuulettaa jalat. Tässä kohtaa rakot alkoivat tuntua kipeiltä ja vaikuttaa vauhtiin teippailuista huolimatta. Sukat kuivuivat nopeasti liivin etutaskussa, alkuun laitoin ne hakaneuloilla liiviin heilumaan, mutta yksi sukka tippui ja jouduin palamaan etsimään sitä, joten päätin, että turvallisinta oli pitää ne taskussa.
Valkamapään huipulta lähdettiin hölkkäilemään mönkijäuraa alas hieman tauon jähmettämillä jaloilla, mutta siinä ne hyvin vetreytyivät. Soitin samalla huoltojoukoille kuulumiset. Teimme myös muutaman minuutin pummin Valkamapään jälkeen, kun emme heti tajunneet käännöstä. Tästä eteenpäin jälleen samaa mönkijäuraa, välillä kuivaa ja välillä märkää. Edessä häämötti Palolaki ja kaukaa erotimme jonkin teltan sen juurella, ja kohdalla se paljastuikin turvapartioksi. Palolaella pidettiin jälleen lyhyt tuulettelutauko, mutta huipulla tuuli melko kylmästi, joten oli pakko jatkaa matkaa vikkelästi. Palolaen jälkeen oli vuorossa hyvin juostavaa mönkijäuraa muutamalla puron ylityksellä. Palo-Kuorttusvaaralla oli Rami kuvaamassa, piristi hieman nähdä elämää monen tunnin erämaassa kulkemisen jälkeen. Ramilta kuultiin, että edessä olisi muutama todella märkä kohta vielä ennen Vuontisjärvelle saapumista. Soiden ja purojen ylityksissä oli välillä usko koetuksella, emmekä millään voineet ymmärtää, että miksi kisajärjestäjät ovat halunneet tällaisia kohtia laittaa eteemme. Yritimme taas etsiä kuivia ylityskohtia, mutta turhaan. Näihin kului ylimääräistä aikaa ja energiaa aivan liikaa. Pöyrisjoen varressa hyttysten määrä kasvoi jälleen ja väsymys painoi aikalailla. Lopulta kuitenkin saavuimme asfalttitielle, jossa vaihdoimme vielä kuivat sukat, jotta märät jalat eivät kokonaan tuhoutuisi asfaltilla.
Kuva: Rami Valonen / nutstrailrunning
Kuva: Rami Valonen / nutstrailrunning
Tiepätkä eteni vuoroin juosten ja kävellen. Jalkojen rakot olivat erittäin kipeät tässä kohtaa, mutta puskin väkisin eteenpäin. Muutenkin jalkapohjat olivat melko koetuksella kovalla alustalla. Lopulta Hetta tuli eteen ja omat huoltajani olivat vastassa. Taisin tässä kohtaa valittaa heille aika antaumuksella… Aikaa tähän etappiin kului reilu 23 h. Huollossa kävin ihan ensimmäisenä suihkussa, pesin hampaat ja vaihdoin puhtaat vaatteet. Sitten menin näyttämään jalkoja lääkärille, joka puhdisti ja suojasi pahimmat kohdat ennen kuin menin nukkumaan. Unta kertyi 2 tuntia, jonka aikana huoltotiimi oli laittanut kaiken valmiiksi seuraavaa etappia varten. Herättyäni söin ja tankkailin energiaa samalla, kun odotin lääkärin vapautumista. Samalla myös hieronta, joka tuntui muuten tässä vaiheessa todella hyvältä ja auttoi paljon. Lopulta lääkäri vapautui ja jalkoja teippailtiinkin kasaan tovi ja mietittiin, että miten ihmeessä pystyisin niillä jatkamaan. Kriittisin oli varvas, josta irtosi kynsi, jolloin siihen tuli kunnon avohaava. Teipatut jalat aiheuttivat sen, että omat kengät eivät enää millään mahtuneet jalkaan, vaikka jalat eivät olleet turvoksissa. Puhelu Johannalle ja Dynafitiltä järjestyi isommat kengät, mutta en niillä kuitenkaan uskaltanut lähteä, koska suoraan paketista otetut kengät olivat liian kovan tuntuiset. Onneksi pikkuveljeltäni löytyi lopulta sopivat kengät jalkaani (2 numeroa isommat kuin omani). Kyllähän ne vähän heiluivat, mutta varpaat teippeineen eivät mahtuneet muihin, joten oli mentävät niillä. Huollossa aikaa taisi vierähtää vajaa 5 h.
3.etappi Hetta-Pallas 65 km
Edessä oli reitin mieluisin ja odotetuin etappi, tuttu Hetta-Pallas. Huollosta lähdin jälleen yksin matkaan, koska Toni oli karannut jo aikaa sitten matkaan. Pyörätieosuuden kävelin suosiolla ja totutin kroppaa taas etenemiseen ja tunnustelin rakkoja. Pyörätien loputtua päätin kokeilla varovaisesti juoksua ja sehän tuntui todella hyvältä, joten päätin jatkaa sitä niin pitkään kuin hyvältä tuntui. Hiekkatien alkaessa sujautin kuulokkeet nopeasti korviin ja jatkoin juoksua. Juoksin Pyhäkerolle vievän hiekkatien ylämäetkin, koska se tuntui helpommalta kuin sauvakävely rakkojen kanssa ja sauvakävelyä olisi tiedossa, kun taas polku alkaisi. Kisan ensimmäiset porot näin vasta ennen Pyhäkeron parkkipaikkaa. Pyhäkerolle noustessa keli onneksi viileni, koska alhaalla tiellä ilma tuntui jo vähän liian lämpimältä. Sauvakävely alkoi myös sujumaan ja ylämäet menivät todella helposti. Pyhäkeron jälkeen juoksin jälleen, vaikka polku on melko kivikkoista. Muutamia vaeltajia ohittelin myös ennen Siosvaaraa. Ketomellan lenkillä piti jälleen kaivaa hyttysverkko esiin ja väistellä märkiä kohtia, koska halusin pitää teipatut jalat kuivana keinolla millä hyvänsä. Ketomellan asfalttitiellä pystyi taas laittamaan juoksuksi. Oli myös kiva, kun omat huolto- ja kannustusjoukot olivat tulleet tielle kannustamaan.
Odotin jo taas tunturiin nousua takaisin, että pääsee hyttysistä eroon, mutta tilalle tulivat kuitenkin paarmat. Välillä oli pakko pysähtyä istumaan kivelle, koska väsytti ja rakkoihin sattui niin paljon. Päätin kuitenkin, että turhaa pysähdellä, koska ei se matka siten etene ja pakotin itseni vain hyväksymään kivun ja elämään sen kanssa. Hannukurun jälkeen reitti on vain ylös alas menoa tunturista toiseen ja etenkin Lumikeron jälkeinen pätkä on teknistä. Ylämäet kulkivat edelleen kevyesti ja hyvin, mutta alamäet olivat melko tuskaisia rakkojen kanssa ja tuntui, että joka askeleelle sai etsiä paikkaa kivikossa. Lopulta olin selvinnyt Taivaskerolle vievälle polulle, mutta en muistanutkaan nousun olevan noin pitkä. Lisäksi rinteessä oli yksi todella märkä pätkä, jossa yritin hyppiä kiveltä toiselle ja väistellä märkää säilyttääkseni jalat kuivina. Lopulta pääsin tunturin huipulle ja ajoitukseni oli täydellinen, sillä puolenyön aikaan aurinko maalasi taivaan käsittämättömän hienoksi. Onnekseni Rami oli kuvaamassa tuolla päällä ja ikuistamassa nämä hetket.
Kuva: Rami Valonen / nutstrailrunning
Etappiin kului aikaa noin 14 h ja huolto tuli hyvään saumaan. Ensimmäisenä jalkojen tsekkaus lääkärin kanssa, jonka jälkeen söin ja vaihdoin vaatteet ennen nukkumaanmenoa. Nukuin hieman alle tunnin, jonka jälkeen toiseen jalkaan vaihdettiin kaikki teipit. Sitten vielä vähän ruokaa sekä kofeiinia koneeseen, hampaiden pesu ja hieronta ennen viimeiselle osuudelle lähtemistä. Pallaksen huollossa aikaa vierähti parisen tuntia. Huollosta päästyäni pihalle kävin vielä huoltojoukkojeni autolla katsomassa koiraani ja hakemassa voimia sieltä.
4.etappi Pallas-Äkäslompolo 65 km
Edessä vielä viimeinen etappi, joka oli etukäteenkin jo oma inhokki. Polku on niin hidaskulkuista juurakkoa, jossa ei voi ottaa juoksuaskelia. Aamuyöllä sain onneksi puhelun ystävältäni, mikä piristi mieltä paljon. Väsymys ja univaje kuitenkin painoivat todella paljon ja oli pakko pysähtyä välillä kivelle istuskelemaan ja katselemaan taaksepäin Pallaksen tunturijonoa. Ennen Rauhalaa oli taas perinteisesti tosi märkää ja paljon hyttysiä, mutta selvisin pääosin kuivin jaloin hyppelemällä ja etsimällä kuivia kohtia. Rauhalassa täytin pullot ja lähdin kohti tietä, jossa oli jälleen omat kannustusjoukot hurraamassa. Rauhalan jälkeen alkoi satamaan ja sade taisikin kestää sitten loppumatkan ajan.
Rauhala-Pahtavuoma väli oli itselleni ehkä vaikein. Meinasin nukahdella pystyyn ja välillä tuntui, että polun leveys ei riitä. Meno oli todella hidasta ja en ottanut montaa juoksuaskelta. Juuri ennen Pahtavuomaa tulikin sitten Matti kameran kanssa vastaan ja sain matkaseuraa Peurakaltioon asti. Ajatustoiminta vilkastui ja väsymys poistui, kun oli juttuseuraa. Pystyin taas juoksemaan varovaisesti joitakin pätkiä, mutta en kuitenkaan niin paljoa kuin olisin halunnut. Pahtavuomasta olikin pidempi matka Äkäskerolle mitä muistelin. Äkäskeron nousu meni mielestäni hyvin ja oli mukava katsella maisemia taas vähän korkeammalta. Juostavaa pätkää olisi ollut jälleen tarjolla, mutta rakot eivät antaneet ottaa montaa juoksuaskelta. Etenkin Äkäskerolta laskeutuminen tuotti haasteita ja oli hidasta, koska taas sai etsiä jaloille sopivia kohtia, ettei rakkoihin satu niin paljoa. Positiivinen yllätys oli itselle kuitenkin se, että reidet olisivat jaksaneet alamäkiäkin hyvin. Peurakaltiossa oli taas omat kannustusjoukot paikalla ja tsemppaamassa ”loppukiriin”.
Peurakaltion jälkeen päätin, että nyt on juostava, vaikka sattuisi kuinka, koska pois täältä on joskus päästävä enkä halua käyttää viimeiseen pariin kymmeneen kilometriin puolta päivää. Polku lainehti jälleen vettä ja voin sanoa, että teipatut rakot ja hiertymät eivät tunnu kovin kivalta märissä ja hautovissa sukissa ja kengissä. Kisan tuskaisimmat hetket koin ehdottomasti Kukastunturin rinteessä menevällä vinolla ja kivikkoisella polulla, sillä joka askel tuntui hirveältä. Tiesin kuitenkin, että Kotamajan jälkeen alkaisi helpompi ja juostavampi polku, joten sinnittelin. Viimeiselle etapilla näin myös melko paljon erilaisia hallusinaatioita univajeen takia, mutta tiesin sen olevan ihan normaalia. Maali lähestyi kilometri kilometriltä ja sain energiaa alas edelleen hyvin, jotta jaksaisin varmasti juosta viimeisen kilometrin. Oli hienoa huomata, kun kannustajia – tuttuja ja tuntemattomia – oli vesisateesta huolimatta loppumatkalla vielä tsemppaamassa. Äkäslompoloon saavuttuani viimeiselle suon kiertävälle pätkälle tiesin, että kohta tämä upea kokemus olisi ohi. Se tuntui samaan aikaan niin hyvältä, mutta toisaalta en olisi halunnut vielä lopettaa. Sain kannustusta mökkien terasseilta ja parvekkeilta sekä tielle päästyäni jokaiselta vastaantulijalta. Jaksoin vielä puristaa hyvän loppukirin. Ajoitin maaliintuloni ilmeisen hyvin, koska muiden matkojen numerolappujen jako oli juuri käynnissä ja ihmisiä oli paikalla paljon. Maaliviivan ylitys oli todella hieno hetki, mutta ei siinä kohtaa vielä tajunnut millainen suoritus oli takana. Maalissa jouduin vielä haastatteluun ja tuli varmaan vastattua mitä sattuu, koska tuossa tilanteessa on yllättävän vaikea miettiä ja saada ajatuksia ulos.
Matkaa kertyi omaan kelloon (ja ilmeisesti monella muulla myös) reilu 330 km ja nousua vajaa 6000 m. Loppuaika oli 78:49:30 ja lopputuloksena naisten 2. ja kokonaistulosten 6. Ennen mökille lähtöä lääkäri vielä katsoi jalat ja antoi hoito-ohjeet ja -tarvikkeita mukaan. Kisan jälkeinen yö oli vähän vaikea, uni kyllä tuli, mutta lonkankoukistajat kramppailivat ja rakot vuotivat aika paljon. Mieli ja ajatukset olivat vielä monta yötä maaliintulon jälkeen kisassa.
Kuva: Rami Valonen / nutstrailrunning
Loppuun vielä muutamia mietteitä. Jalkojen rakkojen kanssa en tiedä mitä olisin voinut tehdä toisin, sillä tuulettelin jalkoja säännöllisesti, vaihdoin sukkia ja pohjallisia. Kengät ja sukat olivat samoja millä olen harjoittelut, enkä ole edes pitkillä lenkeillä niillä saanut rakkoja. Lisäksi olen altistanut jalkoja märille olosuhteille ja hoitanut niitä ennen kisaa. Tiedostin matkan varrella, että kipu tulee vain hyväksyä, jos haluaa rakkojen kanssa selvitä maaliin. Itselleni loppuaika tuli hieman yllätyksenä, koska en ollut uskonut pystyväni alle 80 h suoritukseen. Tavoitteeni oli pikemminkin 90–100 h välissä. Uskon, että pääsin noinkin hyvään lopputulokseen, koska lähdin kisaan rennosti enkä alkuunkaan ottanut sitä niinkään kisana vaan ennemminkin kokemuksena ja elämyksenä. Olen melko huono ottamaan suorituksen aikana energiaa, enkä nytkään sitä saanut alas erityisen paljoa. Intensiteetti oli kuitenkin koko ajan melko matala, joten energioiden kanssa ei tullut ongelmaa. Harjoittelun kanssa koen onnistuneeni erinomaisesti, koska yleisfiilis ja jaksaminen oli läpi kisan hyvällä tasolla. Olen jo miettinyt seuraavaa isompaa tavoitetta ja asettanut sen mahdollisesti muutaman vuoden päähän, mutta siitä en halua vielä sen enempää avata. Tavoitteet kuitenkin vievät tekemistä eteenpäin tehokkaimmin.
Comments